Selvisin kakkosvuodesta kunnialla ja nyt olen ollut pian kuukauden verran enemmän tai vähemmän ansaitulla kesälomalla. Sain vieläpä koulutusohjelmapäälliköltä sellaisia uutisia, että hyvällä tuurilla saattaisin valmistua koulusta jo ensi keväänä. Olisi ihan tervetullutta päästä pois koulusta ja samalla kokea yhden elämänvaiheen päättyvän lopullisesti. Toki koulussa on ollut mukavaa porukkaa ja leppoisaa meininkiä, mutta olisi mahtava päästä sieltä pois mahdollisimman pian. Olen kuitenkin käynyt jonkinlaisia kouluja vuodesta 1992 lähtien jatkuvalla syötöllä yhtä taukoa lukuunottamatta.

Vietin suurimman osan tästä viikosta vanhassa kodissani maaseudulla ja huomasin jälleen kerran, kuinka paljon olen oikeasti kaivannutkin sitä rauhaa ja hiljaisuutta. Jos saisin töitä lähiseudulta, niin voisin palata takaisin kotikylääni, mutta siinä on yksi suuri probleema.

Minulle on tullut jonkinlainen pelko siitä, että sosiaalinen elämäni pääsee kuihtumaan koulun loputtua. Ja jos muutan takaisin kotikylääni, niin en ainakaan pääse tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen alkanut pelätä sitä, että vuosien kuluttua olen yksinäinen ja kärttyisä äijä joka ei ikinä käy missään muualla kuin töissä (ja sielläkin vain pakosta), eikä tee mitään muuta kuin kittaa kaljaa iltaisin. Kaikkein ironisinta, että vielä vähän reilu vuosi sitten en olisi edes haaveillut mistään paremmasta, mutta ihmisen nälkä vain kasvaa syödessä.

Ajattelen itsekseni, että ehkä lähden vielä kerran maailmalle etsimään elämääni sisältöä ja virikkeitä, ennen kuin jämähdän paikoilleni. Kolmenkympin haamurajaan on vielä viisi vuotta, mutta koska vuodet menevät niin petollisen äkkiä, on minulle iskenyt jonkinlainen orastava kolmenkympin kriisi.

Tuntuu että minun pitäisi jatkuvasti olla kokeilemassa jotain uutta. En halua enää polkea paikoillani ja suunnitella kaikkea varmanpäälle. Kaipaan hyppyä tuntemattomaan, enemmän yllätyksiä, uusia haasteita ja ylipäätään muutoksia elämääni. Pitää vain pyrkiä olemaan rohkea ja spontaani, niin saatan löytää etsimäni.

Olen kahtena peräkkäisenä yönä nähnyt unta, että minulle tapahtuu jonkinlainen hengenvaarallinen onnettomuus ja joudun lääkäriin. Tosin "lääkärit" ovat olleet kummallakin kertaa hyvin erilaisia ja laskuttaneetkin vähän erilaisia summia.

Toissayönä näin unta, että olin jossain rakennustyömaalla ja nosturin koukusta tippui jotain painavaa roinaa päälleni, murskaten rintakehäni ja kylkiluuni. Olin vielä jokseenkin tajuissani, mutta hengittäminen sattui ja suustani valui verta. Minut sitten kärrättiin äkkiä, ei suinkaan sairaalaan vaan lapsuudenkotiini ja vanhassa huoneessani minua odotti jonkinlainen Voodoo-papitar, joka sanoi pystyvänsä pelastamaan henkeni, mutta se vaatisi joitain uhrauksia. Hän pyysi minulta jonkinlaista kolikkoa, eikä minulla ollut siihen hätään muuta kuin onnenrahani, 5mk kolikko vuodelta 1985. Papitar sekoitteli jonkinlaisen juoman, johon tuli ainakin omaa vertani, hautausmaan multaa, viskiä ja jotain muita aineosia. Lopulta hän heitti vielä onnerahani juoman sekaan ja se suli sinne. Sitten hän auttoi minua juomaan sen ja sanoi, että selviän hengissä, mutten ilman uhrauksia. Heräsin pian sen jälkeen ja minulle jäi hieman epäselväksi, että millaisista uhrauksista siinä sitten lopulta oli kyse.

Viimeyönä näin unta olevani tavallisen lääkärin juttusilla ja teema oli samantyylinen. Lääkäri sanoi, että henkeni oli onnistuttu pelastamaan, mutta hoidot olivat kestäneet kauan ja tulleet kalliiksi. Sitten hän lätkäisi nenäni eteen 600€ laskun ja sanoi, että tässä olisi vasta alustava kustannusarvio, ilman erillisiä lisäkuluja. Manasin sitä, etten ole hankkinut minkäänlaista vakuutusta ja kysyin, että voisinko saada maksuaikaa joulukuuhun asti, jolloin saan veronpalautukset. Pitkän harkinnan jälkeen lääkäri sanoi, että se saattaisi käydä jotenkuten päinsä. Olin todella pettynyt siihen, että kyseinen lasku imaisisi niin suuren osan hartaasti odottamistani veronpalautuksista, enkä voisi hankkia itselleni mitään mukavaa joululahjaa. Toisaalta olin onnellinen siitä, että minulla ylipäätään oli varaa maksaa hoitoni jotenkin.

Mitä nuo unet sitten viestittivät? Kenties jonkinlaista alitajuista ristiriitaa henkisten ja materialististen arvojen välillä. Jollain lailla nuo unet saivat minut miettimään, että mistä tinkisin ensimmäisenä, jos olisi aivan pakko? Ja olisinko valmis luopumaan jostain itselleni tärkeästä asiasta, tietäen että pitkällä aikavälillä se olisi päätös? Toisaalta oma joustamattomuuteni näkyy siinä, etten halua muuttaa elämäntapojani liikaa, enkä tinkiä tietyistä periaatteistani. Mutta kenties tulevaisuudessa minua odottaa jokin merkittävä valinta, jossa minun on luovuttava jostain suuremman hyvän nimissä.

Psykologia on aina kiinnostanut minua ja sitä kautta olen perehtynyt moniin eri luokitteluihin. Eri persoonallisuusindikaattoreista on helppo hypätä horoskooppeihin. Astrologia on toki lähinnä pelkkää näennäistiedettä, mutta omalla tavallaan kiehtova systeemi. Ajattelin vähän kerätä talteen ajatuksiani ja kokemuksiani eri merkeistä:

Oinas

Minulla on paljon ystäviä tässä merkissä, vaikkei minun kuuluisi astrologian oppien perusteella tulla näiden ihmisten kanssa toimeen juuri ollenkaan. Arvostan oinaan suoraviivaisuutta ja määrätietoisuutta. Nämä ihmiset vaikuttavat rehellisiltä ja sanovat mitä ajattelevat, tosin ovat joskus turhan äkkipikaisia.

Härkä

Tuntemani härät ovat mukavia ihmisiä. Vähän itsepäisiä, mutta samalla hyvin käytännöllisiä. Maalaisjärkeä ja huumorintajua tuntuu löytyvän ja härät pitävät yleensä lupauksensa. (itselläni noususolmu ja Pallas härässä)

Kaksonen

Toisin kuin kahden edellisen merkin kanssa, kaksosten kanssa en ikinä meinaa tulla toimeen. Terävä-älyisiä, mutta ikävä kyllä usein myös teräväkielisiä ja hivenen häilyviä luonteeltaan. Jollain lailla kaksoset tuntuvat olevan hieman liian arvaamattomia ihmisiä minun makuuni. (itselläni on Venus ja Chiron kaksosissa)

Rapu

Tulen yleensä kohtalaisesti toimeen oman merkkini ihmisten kanssa, joskaan en ihan kaikkien. Kuitenkin "lajitovereiden" kanssa on helppo puhua asioista ja ymmärrän hyvin, mikä heitä kulloinkin motivoi. Tunteikkaita ja määrätietoisia, mutta samalla hieman epäsuoria ja juonittelevia ihmisiä, kuten minä itsekin. (itselläni askendentti, Aurinko, Kuu, Mars ja Ceres ravussa)

Leijona

Tuntemani leijonat ovat hauskoja tyyppejä. Ehkä hieman leuhkoja välillä, mutta silti omalla tavallaan mukavia ihmisiä. Naispuoliset leijonat ansaitsevat kunniamaininnan, sillä heidän kanssaan on aina helppo luoda sähköinen tunnelma. Yksi rakkaimmista "vihollisistani" on naarasleijona. (itselläni Merkurius leijonassa)

Neitsyt

Tähän merkkiin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. Tämän merkin miespuoliset edustajat ovat mielestäni tylsiä hapannaamoja, mutta kauniimman sukupuolen edustajat ovat usein sangen ihastuttavia ihmisiä. Neitsytnaisilla tuntuu olevan paljon tyylitajua ja huumorintajua.

Vaaka

Tämä merkki on jokseenkin mitäänsanomaton, mikäli ei oteta huomioon rakasta siskoani, jonka kanssa olen tapellut koko ikäni. Vaaka tuntuu olevan kaikkein neutraalein merkki. Toisaalta monet hyvät näyttelijät ovat juuri vaakoja, kuten esim. Roger Moore, George C. Scott ja Marcello Mastroianni. (itselläni Juno vaa'assa)

Skorpioni

Näillä ihmisillä tuntuu olevan loistavan piikikäs huumorintaju. Tosin skorpioneilla tuntuu olevan tapana päästellä sammakoita suustaan ja ärsyttää muita ihmisiä tahallaan. Toisaalta kuitenkin pidän näistä ihmisistä, juuri kieron huumorintajun takia. Piikikkäitä, mutta syvällisiä ihmisiä. (itselläni Saturnus, Pluto, Vesta laskusolmu skorpionissa)

Jousimies

Tämä lukeutuu niihin merkkeihin, joiden kanssa en ole ikinä löytänyt yhteistä säveltä. Kaikki tuntemani jousimiehet elävät vähän omissa maailmoissaan.

Kauris

Nämä ihmiset ovat pahimmillaan tylsiä, mutta silti heissä kiehtoo juuri se, että he ovat täydellisiä vastakohtiani. Usein hieman ujoja, mutta aikaansaavia, kunnianhimoisia ja usein matemaattisesti lahjakkaita. Molemmat siskonpoikani ovat horoskoopiltaan kauriita ja joudun aina väittelemään vanhemman kanssa kaikesta mahdollisesta.  

Vesimies

Tämä on yksi niistä merkeistä, joiden kanssa tulen hyvin toimeen, vaikkei sen pitäisi teoriassa olla mahdollista. Arvostan vesimiesten älyä ja idealismia, eikä minkään muun merkin edustajien kanssa ole yhtä luontevaa käydä kunnon arvokeskustelua. Tämän merkin edustajat tuntuvat olevan hyvällä tavalla omaperäisiä. (itselläni Jupiter vesimiehessä)

Kalat

Tämä on merkki, jonka kanssa minun pitäisi teoriassa tulla toimeen, mutta käytännössä se ei mene ihan niin. Tässä merkissä miespuoliset ihmiset tuntuvat olevan mukavia ja joviaaleja, mutta tuntemani kalanaiset ovat jotenkin ylimielisiä ja koppavia.
 

Eräs hyvä ystäväni muutti eilen Tampereelle ja olin tänään auttamassa hänen kotoväkeään muuttokuorman lastaamisessa. Minulla olisi ollut aamulla koulua, mutta lintsasin ilomielin, koska olin luvannut ystävälleni ja aikoja sitten, että avustan häntä muutossa kahvipalkalla.

Tuntuu hivenen ristiriitaiselta ajatella asiaa. Olen onnellinen siitä, että hän pääsi elämässään eteenpäin ja onnistui toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa. Toisaalta sitten tuntuu hieman haikealta muistella niitä kaikkia hulluja juttuja, joita ehdimme tässä viiden vuoden aikana tehdä.

Jos heittäydytään filosofiseksi, niin elämähän on dynaamista. Asiat muuttuvat, ihmisiä tulee ja menee, unelmat toteutuvat tai kaatuvat ja koska tahansa voi tapahtua melkein mitä tahansa. Hienointa ja tärkeintä mielestäni on kuitenkin ihmisen alituinen pyrkimys kohti parempaa elämää.

Jonain päivänä vaihdan itsekin maisemaa. Jotenkin olen alkanut tiedostaa sen entistä konkreettisemmin, että elämässäni tulee tapahtumaan suuria muutoksia lähivuosina. Tätä lukuvuotta on enää 6 viikkoa jäljellä ja kesän jälkeen on vielä puolen vuoden työharjoittelu ja vuoden verran koulua. Voi tulla yhtäkkiä orpo olo, kun leppoisa opiskelu päättyy, luokkatoverit lähtevät maailmalle ja pitäisi siirtyä työelämään.

Valmistuessani olen 26, eli en kuitenkaan vielä mikään ikäloppu. Aiemmin suunnittelin, että olisin etsinyt töitä kotiseudultani ja asettunut tänne pysyvästi. Mutta kaikkien alkuvuonna kokemieni vastoinkäymisten myötä olenkin saanut uutta virtaa ja lisää seikkalunhalua. Kaipaan uusia haasteita ja uusia maisemia. Myös ystäväni esimerkki on inspiroinut minua. Kumpikin meistä haaveili aina paremmasta elämästä ja koki ansaitsevansa jotain parempaa, kuin paikoilleen jämähtämisen ja kaljahuuruiset illat vuodesta toiseen. Hän teki sen nyt, minkä minä tulen tekemään myöhemmin.

Nyt keskityn vain ottamaan kaiken ilon irti näistä vuosista, jolloin vielä asun täällä. Nykyhetkikään ei ole huonoa aikaa, mutta tulevaisuus näyttää paljon houkuttelevammalta. Tietysti yritän tehdä jotain pieniä parannuksia elämääni jo nyt, mutta suuremmat siirrot jätän seuraavaa paikkaa varten. Parasta tässä kaikessa on se, ettei ikinä tiedä varmaksi, mitä elämä tuo tullessaan.

Luin hiljattain Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjan Tunne itsesi, suomalainen. Teoksessa käsiteltiin suomalaisen luonteen stereotypioita sananlaskujen kautta. Yksi juttu jäi erityisesti mieleeni ja se oli suomalaiseen perusluonteeseen aika vahvasti liitettävä hostiliteetti, eli vihamielisyys.

Hostiliteetti ei tarkoita pelkästää suoraa fyysistä ja verbaalista aggressiota muita kohtaan, vaan vihamielistä ja pessimististä suhtautumista ylipäätään kaikkeen. Karkeasti yleistäen voisi siis ajatella, että suomalaiset ovat kateellisia, vihamielisiä, vahingoniloisia ja pessimistisiä ihmisiä, joiden suurin ilo ja onni piilee siinä, että jollain muulla menee vielä heikommin. Sellaisia ihmisiä, jotka uskovat hyviin asioihin ja pyrkivät kohti suuria tavoitteita, pidetään leuhkoina ja ylimielisinä haihattelijoina, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä tämän elämän realiteeteistä. Ja mikään muu ei tunnu yhtä hyvältä, kuin jälkiviisastelu, silloin kun jonkun kanssaihmisen suuret suunnitelmat ovat menneet mönkään.

Itse pidän hostiliteettia jokseenkin huonona asiana, mutta tunnistan itsessäni paljon siihen liittyviä piirteitä. En ehkä ole kuitenkaan ihan niin pessimistinen, kuin stereotyyppinen kuva suomalaisesta antaa ymmärtää. Aina kun joudun erilaisten ihmisten kanssa tekemisiin, niin en automaattisesti oleta, että he kusisivat minua silmään heti tilaisuuden tullen. Kuitenkin minulla(kin) on ennakkoluuloja ihmisiä kohtaan, enkä ikinä uskaltaisi laskea aivan kaikkea jonkun muun ihmisen varaan. Hostiliteetti näkyy myös aika vahvasti ilkeähkössä huumorintajussani ja tavassani päästellä tahallisesti sammakoita suustani sekä maalailla piruja seinille, kuvitellen samalla kuinka asiat voisivat huonoimmillaan mennä.

Usein kuulee sanottavan, että pessimisti ei pety. Mutta mielestäni pessimistit antavat usein liian helpolla periksi ja se estää heitä saavuttamasta hyviä asiota. Pessimistinen elämänasenne on myös omiaan lisäämään stressiä ja masennusta. Tosin optimistit saattavat kaatua joskus omaan näppäryyteensä, kun asettavat heti kerralla niin suuren tavoitteen, etteivät välttämättä ikinä saavuta sitä kunnolla. Mutta kumpi sitten on parempi (tai pahempi) vaihtoehto, yrittää parhaansa ja kenties epäonnistua silti, vai tyytyä siihen mitä itsellä on ja lakata haaveilemasta kaikenlaisista parannuksista?

Eivät kaikki suomalaiset tietenkään ole niin hostiileja, kuin stereotyyppinen kuvaus antaisi ymmärtää. Kuitenkin esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa yleinen ilmapiiri tuntuu olevan yhtä hapan, kuin toissaviikkoinen piimäpurkki. Jos jollakulla on eriäviä ja radikaaleja näkemyksiä valtavirtaan nähden, niin on kaiketi suotavaa pitää suunsa kiinni, että yleinen konsensus säilyisi. Toisaalta sitten löytyy aina sellaisia törkyturpia, jotka ilmaisevat mielipiteensä turhan hyökkäävästi ja tahallisen provosoivasti. Juuri hostiliteetista johtuen arvokeskustelu menee helposti pelkäksi tappeluksi. On kai yleisesti jotenkin hyväksyttävämpää purnata asioista tyhjille seinille ja haukkua kaikki asiat ja ihmiset ikään kuin selän takana.

Tästä pääsemmekin toiseen suomalaisiin liittettävään stereotypiaan, jota sananlasku "Vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa", kuvaa erittäin osuvasti. Itse en pidä ihmisistä, jotka puhuvat jatkuvasti henkilökohtaisista asioistaan julkisesti. Sellainen äärimmäisyyksiin menevä huomion ja säälin kerjääminen on mielestäni jotenkin iljettävää (taas näemme kuinka hostiliteetti vaikuttaa minussakin). Toinen ääripää ovatkin sitten sellaiset ihmiset, jotka eivät ikinä pysty kertomaan, mitä heidän päässään oikeasti liikkuu ja se on ainakin melkein yhtä ärsyttävää. Ehkä tässäkin asiassa on vain valittava joku selkeä linja, jota noudattaa. Ihmisen pitäisi olla rehellinen ja avoin, mutta kohtuullisissa määrin ja tahdikkaasti. Suorapuheisuutta on aina arvostettu, ainakin minun lähipiirissäni, mutta vahvatkin mielipiteet voi pyrkiä ilmaisemaan asiallisesti ja diplomaattisesti, ilman kiukuttelua, huutamista ja vittuilua. Ehkä oma reseptini kommunikointiin ja elämänhallintaan olisi:

1. Suoraa, mutta asiallista puhetta.
2. Vähemmän hostiliteettia.
3. Usko hyviin asioihin, koska niitäkin tapahtuu aina silloin tällöin.
4. Jos läheiselläsi menee huonosti, niin rohkaise häntä, äläkä sorru pelkästään säälimään tai jeesustelemaan.  
5. Sinun ei tarvitse olla kaikkien ystävä ja saada kaikilta hyväksyntää, muttei se oikeuta sinua myöskään vihaamaan ihmisiä, joiden kanssa et tule toimeen.
6. Ole kärsivällinen. Heitä "kaikki mulle heti nyt" -asenne romukoppaan.    
7. Humanun errarum est, eli ihminen on erehtyväinen. Myönnä itsellesi ja muille, jos olet ollut väärässä, tai ylireagoinut jossain asiassa.
8. Arvosta itseäsi, mutta älä ota itseäsi liian vakavasti. On terveen itsetunnon merkki, että ihminen osaa myös nauraa omalle itselleen.

Onkin sitten eri juttu, että kuinka hyvin noita periaatteita pystyy noudattamaan. Mutta kuten sanottu, toivossa on hyvä elää.