Luin hiljattain Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjan Tunne itsesi, suomalainen. Teoksessa käsiteltiin suomalaisen luonteen stereotypioita sananlaskujen kautta. Yksi juttu jäi erityisesti mieleeni ja se oli suomalaiseen perusluonteeseen aika vahvasti liitettävä hostiliteetti, eli vihamielisyys.

Hostiliteetti ei tarkoita pelkästää suoraa fyysistä ja verbaalista aggressiota muita kohtaan, vaan vihamielistä ja pessimististä suhtautumista ylipäätään kaikkeen. Karkeasti yleistäen voisi siis ajatella, että suomalaiset ovat kateellisia, vihamielisiä, vahingoniloisia ja pessimistisiä ihmisiä, joiden suurin ilo ja onni piilee siinä, että jollain muulla menee vielä heikommin. Sellaisia ihmisiä, jotka uskovat hyviin asioihin ja pyrkivät kohti suuria tavoitteita, pidetään leuhkoina ja ylimielisinä haihattelijoina, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä tämän elämän realiteeteistä. Ja mikään muu ei tunnu yhtä hyvältä, kuin jälkiviisastelu, silloin kun jonkun kanssaihmisen suuret suunnitelmat ovat menneet mönkään.

Itse pidän hostiliteettia jokseenkin huonona asiana, mutta tunnistan itsessäni paljon siihen liittyviä piirteitä. En ehkä ole kuitenkaan ihan niin pessimistinen, kuin stereotyyppinen kuva suomalaisesta antaa ymmärtää. Aina kun joudun erilaisten ihmisten kanssa tekemisiin, niin en automaattisesti oleta, että he kusisivat minua silmään heti tilaisuuden tullen. Kuitenkin minulla(kin) on ennakkoluuloja ihmisiä kohtaan, enkä ikinä uskaltaisi laskea aivan kaikkea jonkun muun ihmisen varaan. Hostiliteetti näkyy myös aika vahvasti ilkeähkössä huumorintajussani ja tavassani päästellä tahallisesti sammakoita suustani sekä maalailla piruja seinille, kuvitellen samalla kuinka asiat voisivat huonoimmillaan mennä.

Usein kuulee sanottavan, että pessimisti ei pety. Mutta mielestäni pessimistit antavat usein liian helpolla periksi ja se estää heitä saavuttamasta hyviä asiota. Pessimistinen elämänasenne on myös omiaan lisäämään stressiä ja masennusta. Tosin optimistit saattavat kaatua joskus omaan näppäryyteensä, kun asettavat heti kerralla niin suuren tavoitteen, etteivät välttämättä ikinä saavuta sitä kunnolla. Mutta kumpi sitten on parempi (tai pahempi) vaihtoehto, yrittää parhaansa ja kenties epäonnistua silti, vai tyytyä siihen mitä itsellä on ja lakata haaveilemasta kaikenlaisista parannuksista?

Eivät kaikki suomalaiset tietenkään ole niin hostiileja, kuin stereotyyppinen kuvaus antaisi ymmärtää. Kuitenkin esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa yleinen ilmapiiri tuntuu olevan yhtä hapan, kuin toissaviikkoinen piimäpurkki. Jos jollakulla on eriäviä ja radikaaleja näkemyksiä valtavirtaan nähden, niin on kaiketi suotavaa pitää suunsa kiinni, että yleinen konsensus säilyisi. Toisaalta sitten löytyy aina sellaisia törkyturpia, jotka ilmaisevat mielipiteensä turhan hyökkäävästi ja tahallisen provosoivasti. Juuri hostiliteetista johtuen arvokeskustelu menee helposti pelkäksi tappeluksi. On kai yleisesti jotenkin hyväksyttävämpää purnata asioista tyhjille seinille ja haukkua kaikki asiat ja ihmiset ikään kuin selän takana.

Tästä pääsemmekin toiseen suomalaisiin liittettävään stereotypiaan, jota sananlasku "Vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa", kuvaa erittäin osuvasti. Itse en pidä ihmisistä, jotka puhuvat jatkuvasti henkilökohtaisista asioistaan julkisesti. Sellainen äärimmäisyyksiin menevä huomion ja säälin kerjääminen on mielestäni jotenkin iljettävää (taas näemme kuinka hostiliteetti vaikuttaa minussakin). Toinen ääripää ovatkin sitten sellaiset ihmiset, jotka eivät ikinä pysty kertomaan, mitä heidän päässään oikeasti liikkuu ja se on ainakin melkein yhtä ärsyttävää. Ehkä tässäkin asiassa on vain valittava joku selkeä linja, jota noudattaa. Ihmisen pitäisi olla rehellinen ja avoin, mutta kohtuullisissa määrin ja tahdikkaasti. Suorapuheisuutta on aina arvostettu, ainakin minun lähipiirissäni, mutta vahvatkin mielipiteet voi pyrkiä ilmaisemaan asiallisesti ja diplomaattisesti, ilman kiukuttelua, huutamista ja vittuilua. Ehkä oma reseptini kommunikointiin ja elämänhallintaan olisi:

1. Suoraa, mutta asiallista puhetta.
2. Vähemmän hostiliteettia.
3. Usko hyviin asioihin, koska niitäkin tapahtuu aina silloin tällöin.
4. Jos läheiselläsi menee huonosti, niin rohkaise häntä, äläkä sorru pelkästään säälimään tai jeesustelemaan.  
5. Sinun ei tarvitse olla kaikkien ystävä ja saada kaikilta hyväksyntää, muttei se oikeuta sinua myöskään vihaamaan ihmisiä, joiden kanssa et tule toimeen.
6. Ole kärsivällinen. Heitä "kaikki mulle heti nyt" -asenne romukoppaan.    
7. Humanun errarum est, eli ihminen on erehtyväinen. Myönnä itsellesi ja muille, jos olet ollut väärässä, tai ylireagoinut jossain asiassa.
8. Arvosta itseäsi, mutta älä ota itseäsi liian vakavasti. On terveen itsetunnon merkki, että ihminen osaa myös nauraa omalle itselleen.

Onkin sitten eri juttu, että kuinka hyvin noita periaatteita pystyy noudattamaan. Mutta kuten sanottu, toivossa on hyvä elää.