Selvisin kakkosvuodesta kunnialla ja nyt olen ollut pian kuukauden verran enemmän tai vähemmän ansaitulla kesälomalla. Sain vieläpä koulutusohjelmapäälliköltä sellaisia uutisia, että hyvällä tuurilla saattaisin valmistua koulusta jo ensi keväänä. Olisi ihan tervetullutta päästä pois koulusta ja samalla kokea yhden elämänvaiheen päättyvän lopullisesti. Toki koulussa on ollut mukavaa porukkaa ja leppoisaa meininkiä, mutta olisi mahtava päästä sieltä pois mahdollisimman pian. Olen kuitenkin käynyt jonkinlaisia kouluja vuodesta 1992 lähtien jatkuvalla syötöllä yhtä taukoa lukuunottamatta.

Vietin suurimman osan tästä viikosta vanhassa kodissani maaseudulla ja huomasin jälleen kerran, kuinka paljon olen oikeasti kaivannutkin sitä rauhaa ja hiljaisuutta. Jos saisin töitä lähiseudulta, niin voisin palata takaisin kotikylääni, mutta siinä on yksi suuri probleema.

Minulle on tullut jonkinlainen pelko siitä, että sosiaalinen elämäni pääsee kuihtumaan koulun loputtua. Ja jos muutan takaisin kotikylääni, niin en ainakaan pääse tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen alkanut pelätä sitä, että vuosien kuluttua olen yksinäinen ja kärttyisä äijä joka ei ikinä käy missään muualla kuin töissä (ja sielläkin vain pakosta), eikä tee mitään muuta kuin kittaa kaljaa iltaisin. Kaikkein ironisinta, että vielä vähän reilu vuosi sitten en olisi edes haaveillut mistään paremmasta, mutta ihmisen nälkä vain kasvaa syödessä.

Ajattelen itsekseni, että ehkä lähden vielä kerran maailmalle etsimään elämääni sisältöä ja virikkeitä, ennen kuin jämähdän paikoilleni. Kolmenkympin haamurajaan on vielä viisi vuotta, mutta koska vuodet menevät niin petollisen äkkiä, on minulle iskenyt jonkinlainen orastava kolmenkympin kriisi.

Tuntuu että minun pitäisi jatkuvasti olla kokeilemassa jotain uutta. En halua enää polkea paikoillani ja suunnitella kaikkea varmanpäälle. Kaipaan hyppyä tuntemattomaan, enemmän yllätyksiä, uusia haasteita ja ylipäätään muutoksia elämääni. Pitää vain pyrkiä olemaan rohkea ja spontaani, niin saatan löytää etsimäni.